Haluan antaa äänen maahanmuuttajille. Haluan olla ääni niille joiden tarina ei Suomessa monesti kuulu.
Olen suomenvenäläinen.
Keräsin 25 vuotta uskallusta sanoa nämä kaksi sanaa ääneen. Lausuin nämä sanat julkisesti ensimmäistä kertaa Suomen Ylioppilaskuntien Liiton liittokokouksessa poliittisessa puheenvuorossani liiton puheenjohtajana. Se oli hurjaa. Vastaanotto oli paikan päällä lämmin ja suvaitsevainen. Se kannusti valtavasti. Twitterissä päästiin vähemmän yllättäen rasismin ja slurrien syvään päähän.
Senkin uhalla koen velvollisuudekseni nostaa asian uudelleen pinnalle nyt kun haen eduskuntaan.
Haluan tehdä Suomesta kansainvälisemmän ja kilpailukykyisemmän. Se vaatii muutosta sekä lainsäädäntöön että asenneilmapiiriin.
Esittelen ensin ratkaisuni kansainvälisempään ja kilpailukykyisempään Suomeen kansainvälisen yhteisön näkökulmasta ja sen jälkeen tarinani sekä kokemukseni siitä millaista on kasvaa Suomessa toisen sukupolven paluumuuttajana.
- Rakennetaan yhdessä suvaitsevampi yhteiskunta. Se työ ei saa jäädä vain vähemmistöjen, rasismia, häirintää tai syrjintää kohtaavien harteille. Ihmisten ja väestöryhmien välisen dialogin merkitys on suuri. Meistä jokaisella on mahdollisuus lisätä ymmärrystä ihmisten välillä. Tehdään yhdessä joka päivä työtä rasismin, syrjinnän ja häirinnän kitkemiseksi.
- Päivitetään suomalaisuuden käsitys vastaamaan kansainvälistyvää Suomea. Kunnianhimoisten maahanmuuttotavoitteiden toteutuminen tarkoittaa satojentuhansien uusien ihmisten tuloa Suomeen. Se muuttaa yhteiskuntaa tuntuvasti ja näkyvästi. Jokaisella Suomeen tulijalla tulee olla oikeus rakentaa itselleen ja läheisilleen parempaa elämää täällä. Se tarkoittaa työskentelyä, elämänkumppanin löytämistä, perheen perustamista, kouluttautumista, uskonnon harjoittamista ja palveluiden käyttämistä.
- Sujuvasti Suomeen ja pysyväksi osaksi yhteiskuntaa. Otetaan käyttöön digitaalinen tunnistautuminen, lyhennetään käsittelyaikoja ja laajennetaan erityisosaajien D-viisumia. Helpotetaan oleskelulupien liittyvää byrokratiaa. Panostetaan kotoutumiseen eli työllistymiseen, koulutukseen, kielen oppimiseen ja asumiseen.
Olen syntynyt Joensuussa ja olen asunut koko ikäni Suomessa. Vanhempani ovat paluumuuttajia Karjalasta ja sitä kautta olen saanut myös vieraskielisen sukunimen. Suomi on äidinkieleni, mutta sukunimeni takia olen joutunut pohtimaan taustaani enemmän ja kohdannut erilaisia ennakkoluuloja joista kerron seuraavaksi.
Pienenä venäläisyys on tarkoittanut minulle sitä, että kotona puhuttiin venäjää, syötiin borssikeittoa ja pelmenejä sekä katsottiin venäläisiä lastenohjelmia.
Kyrilliset aakkoset tulivat tutuiksi ennen latinalaisia ja Krokotiili Gena tuli tutuksi ennen muumipeikkoa. Vuodet elettiin venäläisten juhlapyhien mukaan.
Koulussa minulle valkeni, että perheeni kieli ja tavat ovat erilaiset kuin muilla luokkakavereillani. Sukunimeni on vaikea, paitsi jos haluaa ivailla sillä. Muiden lasten viittaukset katsotuimpiin lasten ohjelmiin eivät tarkoittaneet minulle mitään. Emmä ollut perillä muumilaakson viimeisimmistä juoruista.
Mä en pitänyt ollenkaan siitä, että olin erilainen. Halusin kovasti kuulua joukkoon, joten koitin salailla venäläisyyttäni kaikin keinoin. Kotona puhuin aina Suomea jos meillä oli kavereita kylässä. Pakotin myös vanhempani siihen. En halunnut, että kukaan saisi tietää etten kuulu joukkoon. Minulla oli aina vahva tunne, että kaikki kaikkoaisi ympäriltäni jos saisivat tietää ettei perheeni ole syntyperäinen suomalainen.
Edelleen minulle tulee säännöllisin väliajoin muistutuksia, että en ole täältä. Se on hassua, koska olen kuitenkin syntynyt ja asunut Suomessa koko elämäni. Monet ihmettelevät, miksi en ole katsonut yhtään kummeli-jaksoa. Miksi en tunne suomalaisia iskelmä klassikoita tai miten olen onnistunut välttämään itsevaltiaat pienenä. Ei meidän kotona sellaista katsottu.
Ensimmäiset positiiviset kommentit vieraskielisestä sukunimestäni kuulin, kun muutin kotikonnuiltani Joensuusta Helsinkiin opiskelemaan lukioon. Isomman kaupungin ilmapiiri oli alusta asti kansainvälisempi. Kuulin jopa kateellisia haikailuja, että “voi olisipa minullakin kaksikielinen perhe” tai että “onpa siistii että on erilainen sukunimi.
Ensimmäinen kerta, kun olin ylpeä juuristani oli tasan vuosi sitten kun minut valittiin Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajaksi. Luin facebookista erään SYL-alumnin facebook päivityksen, jossa luki näin:
“Tänään ihan pikkuisen hyrisen siitä, että itselleni rakas SYL on valinnut puheenjohtajan jolla on venäläinen nimi. Olisi erikoista, jos näin iso vähemmistö ei näkyisi pikkuhiljaa missään ja toisaalta on paljon lapsia ja nuoria, jotka tarvitsevat esimerkkejä kiinnittyäkseen yhteiskuntaamme.”
Se päivitys merkitsi minulle paljon.
Vanhempana olen myös ymmärtänyt historiallisen painolastin merkityksen. Suomenvenäläiset ovat joutuneet jo pitkään kantamaan harteillaan autoritäärisen itänaapurimme poliittista taakkaa. Nyt enemmän kuin aikoihin kun Venäjä käy brutaalia, oikeudetonta hyökkäyssotaa Ukrainassa.
Tästä ovat valitettavasti myös viattomat ja syyttömät saaneet osansa. Suomenvenäläisiin on kohdistunut aiempaa enemmän vihapuhetta ja ennakkoluuloja.
Se osui henkilökohtaisesti myös aika lähelle, kun läheistäni lyötiin VR:n junassa turpaan, kun hän oli puhelimessa ja he puhuivat venäjää. Maailma on julma paikka välillä.
Oikeusministeriön alaisen etnisten suhteiden neuvottelukunnan kannanotto tiivistää vaikean tilanteen mielestäni hyvin:
“Neuvottelukunnan puolesta haluamme muistuttaa, että Ukrainaan on hyökännyt Venäjän armeija Venäjän valtionjohdon määräyksestä. Sinne ei ole hyökännyt Venäjän kansa, eikä Suomessa asuvia venäläistaustaisia ihmisiä voi Ukrainan tilanteesta syyllistää. Nyt on tärkeää tukea Ukrainaa ja ukrainalaisia – sekä heidän kotimaassaan, että sieltä sotaa pakoon lähteneitä. Sitä ei edistetä vihapuheella ja häirinnällä Suomessa.”
Pahan olon purkaminen suomenvenäläisiin ei ole ratkaisu. Pahimmillaan se voi pelata Kremlin pussiin, kun länsimaalaisten kokemasta venäläisvihasta voidaan uutisoida Venäjällä. Keskitytään siis Ukrainan tukemiseen esimerkiksi lahjoituksilla ukrainalaisten humanitaarisen kriisin hoitoon.
Jakamalla näitä henkilökohtaisia kokemuksia halusin avata, että miltä tuntuu olla suomenvenäläinen. Samalla myös, että miltä tuntuu olla toisen polven paluumuuttaja.
Samalla myös miltä tuntuu olla third culture kid eli kolmannen kulttuurin kasvatti eli henkilö joka on asunut osan lapsuudestaan toisessa kulttuurissa tai maassa kuin mistä hänen vanhempansa ovat kotoisin. Third culture kid omaksuu eri kulttuurien tapoja, mutta ei koe kuuluvansa täysin mihinkään. Hän omaksuu synnyinmaansa kulttuurin (ensimmäinen kulttuuri) tapoja ja toisen kotimaansa kulttuurin (toinen kulttuuri) muodostaen uuden kolmannen kulttuurin.
Halusin omalla esimerkilläni tuoda esille, että rasismi on valitettavasti yhteiskunnassamme edelleen todellisuutta.
Suomessa on valtavan monta eri kansallisuutta. Venäläisten lisäksi täältä löytyy muun muassa Virolaisia, Irakilaisia, Kiinalaisia, Intialaisia ja Ruotsalaisia. Heidän myötä meiltä löytyy myös suomenvirolaisia, suomenirakilaisia, suomenkiinalaisia, suomenintialaisia, suomenruotsalaisia ja monia muita.
Heillä jokaisella on omat uniikit kulttuurinsa ja tapansa. Heillä jokaisella on myös omat tarinat suomalaisuudesta ja Suomessa asumisesta. Haluan varmistaa, että heistä jokainen pystyy ylpeästi kokemaan olevansa osa yhteistä Suomea. Haluan varmistaa, että heidän ääni kuuluu eduskunnassa.
Lisääntyvän työ- ja koulutusperäisen maahanmuuton myötä meillä on tulevaisuudessa yhä moninaisempi suomi.
Olemme myös maamme huoltosuhteen vuoksi riippuvaisia maahanmuutosta ja meillä on siihen myös selkeät tavoitteet ja mittarit, joita halutaan saavuttaa.
Työ- ja koulutusperäisen maahanmuuton tiekartta 2035 mukaan haluamme kolminkertaistaa kansainvälisten opiskelijoiden määrän ja saamaan 75% heistä jäämään tänne valmistumisen jälkeen. Tällä hetkellä luku on noin 50%. Unohtamatta tietenkin humanitaarista maahanmuuttoa.
Se tarkoittaa, että näiden henkilöiden lisäksi minunkin kaltaisiani toisen polven maahanmuuttajia tulee yhä enemmän. Myös kolmannen, neljännen ja niin edelleen.
Tällä hallituskaudella on tehty onnistuneita helpotuksia maahantuloprosesseihin ja oleskelulupakäytäntöihin. Tekemistä edelleen toki riittää.
Kunnianhimoiset määrälliset tavoitteet kansainvälisistä osaajista ja sujuvat maahantuloväylät eivät kuitenkaan yksin riitä saamaan heidät myös pysymään täällä.
Tähän minulla on kolme ratkaisua, jotka esittelin aiemmin tekstissäni. Nyt on oikea aika rakentaa kansainvälisempi ja kilpailukykyisempi Suomi.